Kuumasta suihkusta ei tahtonut tulla pois, takkahuoneenkin ikkuna veti huuruun heti kun pesuhuoneen oven aukaisin. Ulkona paukkuu taas melko hurjat pakkaslukemat. Näillä pakkasilla ei todellakaan ole mitään asiaa edes ajatella lenkille lähtöä, saatika sitten toteuttaa sitä. Ja mikä onkaan pakkasella ihanampaa kun kääräistä paksu viltti ympärille ja pesiytyä sohvan nurkkaan höyryävä kaakaomuki kädessä. Ja havahtua sieltä viimeistään viiden minuutin päästä pienimmäisen vaativalla äänellä esitettyihin toiveisiin Eli, arktiset kelit tai ei, arki jatkuu... On pakko hakea posti (ja muistaa juuri kun on hytisten raivannut tiensä laatikolle että on pyhä, eikä postia tule), on pissitettävä koira, tai ainakin toinen niistä. Toisen hoitaa tyttö, hänen koiransa kun on. Ja ehkä tuon yhdenkin koiruuden voi laskea vain ovenraosta pihaan, etsimään vessaa itselleen. Ja parhaassa tapauksessa oven avauksenkin voi tehdä mies ja näinluultavasti tuleekin tapahtumaan.   Ja tätä rataa, kunnes mieleen juolahtaa taas kerran, tekemäni uuden vuoden lupaukset, miten sen aktiivisuuden kanssa taas olikaan. Kuinka sen lupauksen teko on niin helppoa ja toteutus on aivan toinen juttu? Ja kun on vielä lupausta tehdessä, itse uskonut sinisilmäisesti sen toteutumiseen.Enkö siis tunne vielä itseäni? Vai enkö halua tunnustaa itselleni kuinka aikaansaamaton saatan tiettyjen asioiden suhteen olla?

   Näitä miettiessäni, lähden kuivaamaan hiukset ja pesemään hampaat, on loppiainen...