Onko syytä potea edes jonkin asteista ikäkriisiä jos haluaa lähteä viettämään perjantai-iltaa mummonsa nimipäiville? (vaikka tietää, että siellä on myös läjäpäin muiden mummoja!) Vai onko se vaan sitä ihanaa, aitoa rakkautta omaa maailman parasta mummoani kohtaan?

     Mummo on ihana ja on mahtavaa, että saan vielä tämänkin ikäisenä viettää aikaa mummon kanssa. Vapaan hetken koittaessa, kipaista mummon luo kaakaolle ja samalla rupatella huolettomasti salattujen elämien juonikoukeroista. Ja jos tulee jonkin asteinen lastenhoito-kriisi-tilanne, kilautus mummolle ja apu on jo matkalla (tai ainakin seisoo valmiina pihassaan kyytiä odottamassa, oli tyyntä tai myrskyä)

     Olen aina sanonut että mun mummo on rautaa!! Ja edelleen olen samaa mieltä! Nyt vaan itse vanhetessa, huomaa välillä ajattelevansa, että ehkä mummokin joskus vanhenee. Mutta jotenkin se tuntuu "uskomattomalta", en tahdo ajatella sitä. En halua ajatella mummosta luopumista, edes sivuajatuksissa... Joten, jos en tahdo, en myöskään sitä ajattele!

     Kun olin pieni (noin 4-6 wee) ja äiti tai isä (paimmassa tapauksessa molemmat) kohtelivat minua suurella vääryydellä (esim. väittäen että huone täytyy siivota itse tai että italianpadan kanssa täytyy syödä myös perunoita), minä pistin kengät jalkaan ja myssyn päähän (suurimmissa kriiseissä myös pakkasin reppuni) ja ilmoitin muuttavani mummolle!! Mummolla sai tehdä kaikkea, sai syödä mitä vain mieleen juolahti, eikä tarvinut koskaan siivota! 

     Toivottavasti minusta tulee samanlainen mummo omille lapsenlapsilleni, sitten josku. Todellakin sitten joskus, koska tästä 30-kriisistä en selviä luultavasti reiluun kymmeneen vuoteen, joten mummo-kriisiä ei voi ottaa siihen lisäksi

     Rakastan mummoani!