Jäljellä vaivaiset 168 päivää ja mitä minä tein? NO.... Minähän menin reippaana tyttönä kauppaan, mielessäni porkkanat ja palsternakat. Vedin syvään henkeä ennen leipäosastolle tuloa, hengitin vasta juustohyllyllä, jonka ohi kävellessäni katselin varpaidenkynsien kulunutta lakkaa. Liha osastolla toimin mallikkaasti, niin myös maito-osastolla. Yksi luvallinen pullo pepsiä, hätävaraksi... Ja hymyssäsuin kohti kassaa, ei yhtään virheliikettä, kunnes.... KUNNES, kassajonossa edelläni oli tuttavaperhe, jonka pienimmäinen kapsahti kaulaani, tahtoi halia ja muiskutella poskilleni (sinänsä ihanaa, minähän rakastan lapsia)... Tytöllä oli puoli naamaa lakun peitossa ja lakua "purskahteli" sustakin hänen innoissaan selittäessään kuinka oli salaa äidiltä syönyt karkkilaatikoista karkkia (hyi hyi, ei niin saa tehdä) No, minähän en ole syönyt karkkia 31.12.2009 jälkeen , ja nyt kun naamani oli tyttösen lakujäämistä tahmea, oli tuoksu huumaava!! Siis aivan uskomatonta!! Normaalisti tahmeat kädet olisivat ennemminkin tuntuneet hieman vastenmielisiltä, mutta nyt olisin voinut vaikka nuolla ne!! Tiedän, kuulostaa sairaalta. Mutta eikös lihavuus olekkin edes jonkinasteinen sairaus? 

Eli, minähän en siis retkahtanut (en nuollut lakukuolaa sormista , näin jälkeenpäin ajatus ONNEKSI jo yököttää ja naurattaa), enkä muutenkaan "vaurioittanut" diettiäni. Mitä minä sitten tein? Minä säikähdin! Säikähdin sitä kuinka nopeasti mieleen hiipii ajatus, että eihän yksi herkku koko juttua kaada. Tai että kun aloitin tämän vasta eilen, voisin aloittaa sen tavallaan myös vasta huomenna... Olin kyllä valmistautunut näihin ajatuksiin jo entisten kokemusten opettamana, mutta että ne hyökkäsivät kimppuuni näin nopeasti ja näin odottamattomassa tilanteessa... No, nyt tiedän tämänkin ja olen riemuissani, ettei suloinen "lakunaama" saanut minua ajamaan seuraavan kaupan viineriosastolle, vaan kotiin, nauttimaan lohisalaatista ....

Tätä projektia minä en mokaa, vien sen loppuun vaikka joutuisin sen vuoksi käymään kaupassa laput silmillä